Mistä puhumme, kun puhumme lähiöstä?

Lähiö ei ole sama kuin brittien "suburb" eikä Yhdysvaltojen "ghetto". Väitöskirjatutkija Veera Moll valottaa lähiön taustaa ja siihen liittyviä mielikuvia.

Veera Moll, 24.04.2018

Lähiö on suomalaisen kaupungin luonnonläheinen perusyksikkö, rakastettu naapurusto, parjattu asuinalue ja jatkuvan kehittämisen kohde. Lähiö oli myös 50 vuotta täyttävän AaltoPRO:n yhdyskuntasuunnittelun asiantuntuntijaohjelma YTK:n Pitkän kurssin lukuvuoden 2017-2018 teema ja syksyllä toteutetun kaupunkifestivaali Lähiöfestin juhlan aihe.

”Lähiö on ensinnäkin hyvä suomalainen sana”, kertoo Katja Lindroos, pääkaupunkiseudulla kahdesti järjestetyn Lähiöfestin tuottaja.

Väite on tavallaan radikaali. Lähiötä koskevissa tutkimuksissa ja julkisessa keskustelussa sanan moniselitteisyyttä harmitellaan, kehittämishankkeissa sanaa joskus vältellään. Lähiö ei oikein käänny myöskään muille kielille. Se ei ihan ole brittien keskiluokkainen suburb, mutta ei myöskään kaupunkihierarkian pohjimmille määritelty Ranskan banlieu tai Yhdysvaltojen ghetto, vaan kaikkea näiden väliltä.

Lähiöfestin järjestäjät eivät kuitenkaan pyörittele käsitteitä, vaan haluavat vahvistaa, yhdistää ja juhlistaa erilaisia kaupunginosia, niiden asukkaita ja yrittäjiä. ”Lähiöt ovat osa koko kaupunkia, ns. isoa kuvaa samaan aikaan kun ne ovat omia naapurustojaan”, Lindroos kertoo.

Lähiö voisi melkein olla synonyymi suomalaisille kaupungeille, sillä laskutavasta riippuen jopa 70-80% suomalaisista asuu lähiöissä.

Lähiöt todella ovat osa suomalaisia kaupunkeja. Lähiö voisi melkein olla synonyymi suomalaisille kaupungeille, sillä laskutavasta riippuen jopa 70-80% suomalaisista asuu lähiöissä.

Ensimmäiset lähiöt, kantakaupungista erilleen rakennetut kerrostalovaltaiset asuinalueet, rakennettiin 1950-luvulla Helsingin liepeille vastaamaan ajan kaupunkikritiikkiin ja ratkomaan huutavaa asuntopulaa. Seuraavilla vuosikymmenillä rakentaminen kiihtyi entisestään. Suomen on sanottu kaupungistuneen ja modernisoituneen juuri lähiöistymällä.

Lähiöitä on myös kehitetty miltei koko niiden olemassaolon ajan. Esimerkiksi Helsingissä toimi vuodesta 1996 Lähiöprojekti ”lähiöiden yleisten kehityslinjojen määrittelemiseksi ja alueellisten kehittämistoimien organisoimiseksi.” Lähiöprojekti oli mukana myös viime vuoden Lähiöfesteillä. Nyt projekti kuitenkin lopetettiin, jatkossa toimintarahat kohdistetaan osallisuusmallin toimeenpanoon.

Asumalähiön käsitteen kehittivät asemakaavaopin ensimmäinen professori Otto-I. Meurman yhdessä maisteri Hannes Tepon uudissanana vuonna 1947 julkaistussa Asemakaavaopissa. Asumalähiöllä viitattiin rakentamattoman metsän, viljelysten ja puistoalueen ympäröimään, asumasoluista muodostuneeseen kaupunginosaan, jolla oli oma keskusta palveluineen.

Arkikielen lähiö

Arkikielessä käsite muuttui lähiöksi, ja nyt sillä viitataan monenlaisiin esikaupunkialueisiin. Johanna Hankonen tyytyi arkkitehtuurin alan väitöskirjassaan ”Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta” löyhään määritelmään lähiöistä kerrostalovaltaisina asuinto-alueina, ”jotka on suunniteltu, toteutettu ja markkinoitu lähiöidean erilaisina sovellutuksina.” Myös Irene Roivainen totesi sosiaalipolitiikan väitöskirjassaan ”Sokeripala metsän keskellä. Lähiö sanomalehden konstruktiona” lähiön käsitettä luonnehtivan ”yleisyys ja epätarkkuus”.

1960-luvun puolivälissä kirjoittelu arkipäiväistyi ja vuosikymmenen lopussa puhuttiin jo ongelmalähiöistä."

Roivainen tutki työssään sitä, miten tavat puhua lähiöstä muuttuivat Helsingin Sanomien kirjoittelussa 1950-luvulta 1990-luvulle. Alkuun sanomalehtikirjoittelu oli enimmäkseen ylistävää. Lähiöt olivat modernin, kaupunkimaisen elämäntavan lupaus. 1960-luvun puolivälissä kirjoittelu arkipäiväistyi ja vuosikymmenen lopussa puhuttiin jo ongelmalähiöistä. 1990-luvun puolivälissä kirjoittelu jakautui slummipuheeseen ja puheeseen kotiseutuistumisesta.

Myös Aalto-yliopiston tutkija Mervi Ilmonen totesi tutkimuksissaan lähiöistä käytävän keskustelun epätarkkuuden. Ilmosen mukaan mediassa saatetaan puhua päällekkäin esimerkiksi rumista rakennuksista ja pysäköintikentistä, huonosta sijainnista, yhteisöllisyyden ja kontaktien puutteesta, yksipuolisesta väestöstä, yksinäisyydestä, asukkaiden välisistä konflikteista tai yleisemmistä yhteiskuntapoliittisista ongelmista kuten syrjäytymisestä, köyhyydestä, maahanmuutosta ja elämäntapaongelmista. Näistä puheista muodostuu stereotyyppinen asuinalueen luokitus nimeltä ’lähiö’, Ilmonen kirjoittaa.

Huomion kiinnittämistä lähiöistä käytävään keskusteluun ei tule tulkita lähiöihin liittyvien ongelmien vähättelynä, vaan osana sekä ongelmien tutkimista että ratkaisuja. Vakiintuneita puhetapoja tutkimalla on mahdollista paljastaa ja purkaa itsestäänselvinä pitämiämme oletuksia.

Huomion kiinnittämistä lähiöistä käytävään keskusteluun ei ole ongelmien vähättelyä, vaan osa sekä ongelmien tutkimista että ratkaisuja."

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kerää muistitietoa eri aiheista. Vuonna 2017 järjestetyssä ”Lapsuus lähiössä” keruussa moni osallistuja puolusti lähiöitä. Esimerkiksi eräs 1950-1970-luvuilla Siilitiellä lapsuutensa viettänyt pohti kysymystä seuraavalla tavalla:

”’Lähiö’ on mielestäni käsitteenä usein leimaava ja yksiviivainen. Se ei ole aina erottelukykyinen vakavassa tutkimuksessa eikä toimi, kun yritän hahmottaa lapsuuteni maisemaa. ’Lähiö’ kuulostaa usein työvoimavarastolta tai kaupunkisuunnittelulta, ei varsinaiselta elämältä. Median ja tutkijoiden lähiöissä asuvat useimmiten ne, emme me.”

Miten sitten pitäisi puhua?

Ongelmista pitää puhua, mutta tarkasti. Asuinalueilla, joilla koulutus- ja tulotaso ovat muita matalampia, työttömyys korkealla ja toimeentulotukea saavien määrä keskimääräistä suurempi, on tarve toimille ilmeinen. Näillä alueilla myös äänestysprosentti jää usein matalaksi, vaikka edustuksellisen demokratian toimivuuden kannalta juuri näiden asukkaiden äänet olisivat välttämättömiä.

Lähiöiden kehittämisen edellytys on stereotyyppisistä mielikuvista luopuminen ja kehityskohteiden parempi tunnistaminen."

Kyse on usein ensisijaisesti sosiaalipolitiikasta. Jos onnistumme helpottamaan ihmisten rahan, tuen, kunnioituksen ja vallan puutetta, heijastuu se koko kaupunkiin. Mitä osallistumisen mahdollistamiseen tulee, entistä parempi asukkaiden tarpeiden tunnistaminen, asukkaiden asemaan asettuminen, ymmärtäminen ja arvostaminen ovat avainasemassa myös asuinympäristöjä kehittämisessä. Näitä sosiologian apulaisprofessori Eeva Luhtakallio ja toimittaja Maria Mustaranta tarjoavat ratkaisuksi demokratian kriisiin tuoreessa teoksessaan ”Demokratia suomalaisessa lähiössä”.

Myös muut erilaisia asuinalueita koskevat ongelmat tulee pilkkoa ja määritellä, jotta ne voidaan ratkaista. Tutkija Mervi Ilmosen sanoin lähiöiden kehittämisen edellytys on stereotyyppisistä mielikuvista luopuminen ja kehityskohteiden parempi tunnistaminen. Alueiden vahvuudet ja heikkoudet on opittava tuntemaan.

Myös muusta kuin ongelmista on puhuttava. Yksikään asuinalue ei ole vain ongelmiensa summa, vaan ensisijaisesti paljon muuta. Tämän muistamiseksi tarvitsemme Lähiöfestin kaltaisia aloitteita, jotka kirkastavat kuluneita käsitteitä ja antavat niille uusia merkityksiä.

Veera Moll on Aalto-yliopiston rakennetun ympäristön laitoksen väitöskirjatutkija. Hän osallistuu myös Aalto PRO:n YTK:n Pitkä kurssille, jossa lähiöt olivat lukuvuoden 2017-2018 teemana. 50 vuotta täyttävän yhdyskuntasuunnittelun palkitun klassikon suorittaneet hallitsevat yhdyskuntasuunnittelun ja kaupunkitutkimuksen kentän. Lue lisää ohjelmasta.

Kirjallisuus

Hankonen, Johanna (1994) Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta. Tampere: Gaudeamus.

Helander, Hanna & Ruotsalainen, Pirjo (2017) Lähiöprojektin toimintaraportti 2017. Helsingin kaupunki, Kaupunkiympäristön esitteitä 2017:1. https://www.hel.fi/static/liitteet/kaupunkiymparisto/julkaisut/esitteet/esite-01-17.pdf

Ilmonen, Mervi (2016) Tulevat lähiöt: segregaatiota vai gentrifikaatiota? Teoksessa Norvasuo, Markku (toim.) Lähiö ja kaupunki – asuinalueen rajat muutoksessa. Espoo: Aalto-yliopisto.

Luhtakallio, Eeva & Mustaranta, Maria (2017) Demokratia Suomalaisessa lähiössä. Helsinki: Into-kustannus.

Norvansuo, Markku (2016) Johdanto. Teoksessa Norvasuo, Markku (toim.) Lähiö ja kaupunki – asuinalueen rajat muutoksessa. Espoo: Aalto-yliopisto.

Roivainen, Irene (1999) Sokeripala metsän keskellä. Lähiö sanomalehden konstruktiona. Helsingin kaupunki, Tietokeskus.

Saarikangas, Kirsi (2014) Sandboxes and heavenly dwellings. Gender, Agency, and Modernity in Lived Suburban Spaces in the Helsinki Metropolitan Area in the 1950s and 1960s. Home Cultures 11:1, s.33-64.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Lapsuus lähiössä -keruu 15.9.2016-15.3.2017.

Haastattelu

Katja Lindroos, Lähiöfest-tuotanto / Urban Practice Oy

Luet nyt: Aalto Leaders' Insight: Mistä puhumme, kun puhumme lähiöstä?

Tilaa parhaat palat sähköpostiisi

Aalto Leaders' Insight on kokoelma artikkeleita, tarinoita ja näkemyksiä johtajuudesta, liiketoiminnasta ja itsensä kehittämisestä. Käsinpoimittu englanninkielinen Highlights -uutiskirje lähetetään tilaajille korkeintaan kaksi kertaa kuukaudessa. Tilaus on helppo perua. Katso esimerkki.

Tietojasi käytetään markkinointitarkoituksiin. Tilaamalla uutiskirjeen hyväksyt tämän. Katso tietosuojapolitiikka.