Kapitalismikritiikki kääntyi menestyksekkääksi taiteeksi

Kiitetty kuvataiteilija Sampsa Sarparanta on toiselta rooliltaan tinkimätön punkmuusikko.

Kuva: Touko Hujanen

Mikko Aaltonen, 08.07.2015

Long form

Yhteistä taiteilijan kahdelle eri kielelle on viesti: rahan vallan kritiikki. Toimittaja Mikko Aaltonen tapasi taiteilijan molemmissa maailmoissa. 

Taulu ei ole erityisen näyttävä, mutta se pistää silmään.

Taiteilija Sampsa Sarparannan Poltetun maan taktiikka -näyttelyn avajaisissa Salon kaupungin taidemuseon Veturitallissa on näyttävämpiä ja räikeämpiä teoksia, mutta moni seisahtuu Toivotalkoot-nimisen taulun eteen. Taulussa näkyy hiuksiaan harova Jyrki Katainen, kokoomuksen silloinen puheenjohtaja ja Suomen valtionvarainministeri. Maalauksessa hän tuijottaa kaunista, nuorta alastonta naista. Taustalla taivaanrannan sinessä näkyy lauma villihevosia.

Pari päivää avajaisten jälkeen Sarparanta saa sähköpostia kokoomuksesta: saisiko teoksen ostaa? Sarparantaa pohtii asiaa pari päivää ja päättää tehdä kaupat. “Lopulta ostaja taisi olla puolueen kansanedustaja. Ehkä taulu on nyt mustaan jätesäkkiin piilotettuna jossain eduskuntatalon kellarissa", Sarparanta nauraa. 

Taiteilija pohtii, joutuiko hän valtaapitävien vanhan kikan kohteeksi: valtakulttuurin edustaja ensin mielistelee kriittistä vastakulttuurin edustajaa, kehuu tämän töitä ja lahjakkuutta – ja sitten lopulta ostaa tekijän hiljaiseksi. 

Lopulta Sarparannan eksistentiaaliseen tuskailuun tarjosi ratkaisun Olkiluoto 3 -ydinvoimalahankkeen ympärillä vellonut kiista. Joukko Sarparannan ystäviä halusi matkustaa Olkiluotoon pitämään ydinvoimalaa vastustanutta mielenosoitusta isolla joukolla, mutta heillä ei ollut varaa vuokrata tarpeeksi isoa linja-autoa, jossa olisi tarvittaessa voinut myös yöpyä. Eräs ystävä mainitsi asiasta Sarparannalle ohimennen puhelimessa.

"Olin juuri saanut kokoomukselta taulukaupan seurauksena kaksi tonnia. Päätin pitää viisisatasen itselläni ja sanoin puhelun aikana ystävälleni, että saatte multa puolitoista tonnia, vuokratkaa sillä auto ja järjestäkää hyvä mielenosoitus."

Näin poliitikot tulivat Sarparannan näkökulmasta rahoittaneeksi omaa politiikkaansa vastustavan mielenosoituksen. 

Sittemmin Sarparanta on saanut hyväksynnän myös konservatiiveilta, jos ei politiikassa, niin ainakin taide-eliitiltä: hänen teoksiaan on rankattu sadan arvokkaimman suomalaisen taidemaailman keräilykohteen joukkoon ja teoksia on myyty niin Bukowskin taidehuutokaupassa kuin ostettu nykytaiteenmuseoon Kiasmaan.

Kuinka kapitalismikriittinen taide ja toisaalta sen kauppaaminen kapitalismin ehdoilla sopivat yhteen?

***

Sarparanta istuu keskellä työhuonettaan ja sanoo, ettei hänellä ollut nuorena mitään syytä ryhtyä kapinalliseksi ja kapitalismikriitikoksi. Hän tulee hyvästä, keskiluokkaisesta kodista, joka ei ollut erityisen poliittinen. Isä teki työuransa kokkina ja äiti sairaanhoitajana.

Marraskuinen maisema työhuoneen ulkopuolella on pohjattoman harmaa.

Mutta juuri tällaisessa harmaudessa Salon kupeessa sijaitsevan Perniön aseman seutu huokuu ainutlaatuisen pysähtynyttä, ränsistynyttä – tekisi mieli sanoa kaurismäkeläistä – tunnelmaa. Sarparanta osoittaa valtavan viljasiilon ("se on toiminnassa vielä jollain tavalla, ja siellä on ainakin yksi työntekijä") varjossa värjöttelevää tyhjää, verhojen peittämää liiketilaa.

Hänen työhuoneensa sijaitsi vielä joitain vuosia sitten tuossa liiketilassa. Taiteilija jakoi sen paikallisen helluntaiseurakunnan kanssa. Punkkarin ja seurakuntalaisten välissä oli vain sermi, joka ei eristänyt ääntä.

"Ei me muodostettu kovin toimivaa yhteisöä. Se oli aika epätoivoista elämää. Maalauksista alkoi tulla hyvin synkkiä."

Sittemmin Sarparanta on kommuunin jättänyt. Paikallinen pienrakennusurakoitsija tarjoutui remontoimaan tien toisella puolen olevan liiketilansa takahuoneen taiteilijan käyttöön. Nyt hän työskentelee rakennuksen ainoassa lämmitetyssä huoneessa, tosin juoksevaa vettä tai vessaa ei ole. "Niin, täällä on pakko keskittyä olennaiseen", hän murahtaa. "Ei voi keittää edes kahvia."

Turussa 1990-luvulla vietettyä siviilipalvelusaikaa sekä Lahden taideinstituutissa ja Kuvataideakatemiassa Helsingissä vuosituhannen vaihteen molemmin puolin vietettyä kahdeksaa vuotta lukuun ottamatta Sarparanta on aina asunut Salossa, johon Perniökin nykyään kuuluu. Kotikylällä taiteilijaa arvostetaan, mutta silti Sarparantaa välillä ahdistaa.

"Hoidamme kaupassakäymiset ja vastaavat Perniössä. Salossa on ollut Nokian toimipisteen lopettamisen jälkeen tshernobylimäinen tunnelma, köyhyyttä ja näköalattomuutta on paljon, koko kaupunki elää jonkinlaisen masennuskuvun alla." 

Nokian suuri matkapuhelintehdas Salossa lopetettiin syksyllä 2012.

Salon ankeus on kuitenkin tarjonnut kasvatilleen aineksia taiteeseen. Alkuperäinen punkrock syntyi samanlaisissa oloissa, joihin Salo on viime vuosina ajautunut, ja sellaisesta Salossa vuonna 1996 perustetun No Shame -yhtyeen on kelvannut tehdä kappaleita.

“Take the money and run -kappaleesta tuli itseään toteuttava ennustus. kannessakin oli piirtämäni karrikatyyri (Nokian entisestä toimitusjohtajasta ja hallituksen puheenjohtajasta) Jorma Ollilasta, ja tietysti myös Empty promises, jossa laulan asiasta lasteni tulevaisuuden näkökulmasta: I hope that you won't end up on these empty streets with the same glace of 'I am nothing' in your eyes." 

*** 

Sarparanta sanoo, että on ensisijaisesti punkrokkari ja vasta sen jälkeen kuvataiteilija – siitä huolimatta, että taide tuo leivän perheen pöytään. Vaikka Sarparanta on pitänyt näyttelyitä, joista on ostettu lähes kaikki teokset ja hänellä on jonkin verran uskollisia faneja, hän sanoo, ettei leipä ole leveä. Se koostuu satunnaisista myydyistä teoksista ja apurahoista.

No Shame -yhtyeen keikoista tai levyistä ei juuri tulee rahaa, ja se vähä mikä tulee, palautuu takaisin bändin pyörittämiseen.

Sarparanta oli verrattain vanha, yli kaksikymppinen, kun hän löysi punkrockin. Kutsumus kiteytyi kolmeen levyyn ja bändiin, joita hän oli kuullut Ylen vaihtoehtorockin erikoisohjelmassa Räkärodeossa.

Rancidin And Out Comes The Wolves, Decendentsin Everything Sucks ja Social Distortionin White Light, White Heat ilmestyivät kaikki 1990-luvun puolivälin kieppeillä. Ne olivat kaikki amerikkalaisten yhtyeiden levyjä ja edustivat niin sanottua uuspunkkia.

"Eivät ne mitään Green Day -poppia olleet, mutta kaikille näille levyille oli yhteistä hyvät ja tarttuvat melodiat ja selkeä poptaju, ymmärrys biisinkirjoittamisesta. Poptajua ei kuitenkaan pidetä kaikkein tiukkapipoisimpien punkkareiden keskuudessa arvossa, koska sellainen haisee kaupallisuudelle." 

Saavumme erään Sarparantaan liittyvän paradoksin äärelle. Suuri yleisö tuntee hänet ensisijaisesti kantaaottavana ja poliittisena taiteilijana ja muusikkona, mutta hän itse innostui alunperin sekä musiikista että kuvataiteesta  enemmän muodon kuin sisällön takia.

"Ennen punkkia kuuntelin jopa jotain Bon Jovia, kunhan biisi oli hyvä. Kuten intiaanipiirroksissa, myös punkissa ensin tuli innostava musiikki, sitten vasta viesti, ei toisin päin." 

***

Sarparanta viihtyi kotona aina 21-vuotiaaksi asti, jolloin lähti Turkuun suorittamaan siviilipalvelusta Runosmäen vanhainkotiin.

"Mutsin ja faijan kanssa on aina ollut hyvät ja kaverilliset välit ja on edelleen. He ovat aina antaneet mun olla vapaasti juuri sellainen kuin olen."

Elämänkumppaninsakin Sarparanta löysi jo 16-vuotiaana lukiolaisena. Nykyisin Sarparannalla ja hänen joogaopettajavaimollaan on kaksi ala-asteikäistä lasta. "Olen tietenkin pettänyt kaiken, mitä nuorena lupasin olla tekemättä: menin naimisiin, palasin asumaan kotiseudulleni, ostin oman talon, tein lapsia."

Runosmäessä Sarparanta alkoi kokea pitkästymistä, joten hän hankki maalausvälineet ja maalasi kaikki illat. Ensimmäiset työt olivat intiaaneja. Sarparanta on siinä mielessä tyypillinen ikäpolvensa edustaja, että hän kasvoi pikkupoikana television lännenelokuvien ja lännensarjakuvien parissa. Mutta toisin kuin monet ikätoverit, Sarparanta oli aina intiaanien puolella.

"John Wayne ei todellakaan ollut idolini. Mua suretti, kun intiaanit aina hävisivät taisteluissa valkoisille. Vuosien myötä kiinnostukseni Intiaaneihin syveni. Aloin tutkia niiden historiaa ja sitä mytologiaa."

Sarparanta haki Taideakatemiaan seitsemän kertaa ennen kuin vuonna 2000 tärppäsi. "Taiteessa mun juttu on aina ollut klassinen realismi. Silloin kun hain opiskelemaan, se oli tyylisuuntana niin epämuodikas kuin olla voi. Tällä hetkellä se onkin sitten taas todella muodissa. "

Intiaanit edustivat alussa Sarparannalle klassista realismia pyhimmillään, niiden kautta oli mahdollista tutkia alistetun ihmisryhmän asemaa ja kritisoida alistajia.

"Yhdessä vaiheessa kolmasosa töistäni oli niin sanottua abstraktia taidetta, mitä kutsun värisotkutaiteeksi. Mutta sellaisen tekeminen hyvin on todella vaikeaa. Että jos ei se lähde kuin tykin suusta, niin paskaahan siitä tulee."

***

Työhuonetta hallitsee Sarparannan valtava omakuva, jossa hän seisoo pelkät kumisaappaat jalassaan perniöläisellä pellolla. Keskeneräisen teoksen työnimi on Valkoisen miehen taakka. Taiteilija avaa teostaan: 

"Sen teemana on idealistisen ihmisen maailmantuskan raskaus, mutta siinä on myös samaa ihmisen luontosuhdetta, mitä oli jo varhaisissa intiaanitöissäni."

Yleensä Sarparannalla on sovittuna yksi iso näytteli kevääksi. Työt alkavat valmistua ja teema hahmottua syksyn mittaan, mutta tämä syksy on ollut hieman poikkeuksellinen: näyttelyn paikkaa ja ajankohtaa ei ole vielä sovittuna eikä tulevan näyttelyn teemakaan ole hahmottunut. Aikaa on kuulemma kulunut enemmän työhuoneen nurkassa nököttävän kitaran soittamiseen ja biisintekemiseen.

"Mutta en ole huolissani. Voi hyvin olla että tämä omakuva on se, mikä

nytkäyttää prosenssin liikkeelle. Sitten kun se on liikkeellä, painan hommia yötä päivää. Mutta en ole vielä ihan varma, onko tuo omakuva se avainteos, se voi olla vähän raju."

Kyllä kai kuka tahansa tosifani ostaisi alastonkuvan idolistaan?

"Uskon, että se menee juuri päinvastoin. Esikuviin ja fanituksen kohteisiin halutaan sisällyttää mystiikkaa, varjella niiden myyttiä. Munasiltaan seisominen kyllä riisuu kaiken mystiikan meikäläisen ympäriltä. Pikemminkin on olemassa riski, että tämä kuva tuhoaa koko tulevan näyttelyn, mutta se riski on otettava."

Sarparannan maalariesikuva on 1800-luvun lopun niin sanotun suomalaisen taiteen kultakauden merkittävimpiin taidemaalareihin kuulunut Albert Edelfelt.  Samalla tavalla kun Edelfelt, Sarparanta toivoisi jäävänsä historiaan taiteilijana, joka kiteytti taiteeseensa oman aikansa ihmisen arkkityypin.

"Edelfelt maalasi paljon siskojaan, perhettään, rakastajiaan. Olennaista on tämä:  tänä päivänä kukaan ei enää katso Edelfeltin teoksia juuri sen filtterin läpi, että tuossa nyt on taiteilijan siskoja tai rakastajia, vaan niitä katsotaan ja tutkitaan sen ajan ihmisen arkkityyppeinä. Toivon, että toi valmistumassa oleva kuva meikäläisestä munasillaan on joskus samanlainen esimerkki arkkityypistä."

***

Sarparanta sanoo, ettei hänellä olisi mitään kansainvälistä menestystä vastaan, mutta sen pitäisi tapahtua hänen omilla ehdoillaan. "Tai ainakaan en ole valmis uhraamaan periaatteitani sen menestyksen eteen", hän täsmentää.

Tällä hetkellä hän etsii itselleen manageria, eli käytännössä galleristia, mielellään sellaista, joka pystyisi viemään hanta ulkomaille. "Käytännössä siis haen yhteistyökumppania, joka olisi valmis tekemään kaiken likaisen työn puolestani, kuten neuvottelemaan rahasta ja sopimuksista. Olen viheliäisen huono kaikessa sellaisessa."

Muuttuuko likainen työ sitten vähemmän likaiseksi jos sen tekee taiteilijan puolesta joku toinen? Kuvataidebisneksessä asiat tuppaavat usein palautumaan teosten arvoon. Varsinkin etabloituneiden ja arvostettujen taiteilijoiden, jollaiseksi Sarparantakin haluaa, ympärillä pyörivässä bisneksessä on kyse vanhanaikaisesta kapitalismista pelkistetyimmillään.

"Annan esimerkin rockmaailman puolelta: voimme esiintyä rockfestivaaleilla lavalla, jonka molemmin puolin on jonkun ison sponsorifirman mainokset, mutta minulla pitää voida olla vapaus keikan aikana sanoa mikrofoniin, että No Shame -yhtyeenä sanoutuu irti kyseisistä tuotteista. Jos minulta evättäisiin lupa sellaisen sanomiseen, en suostuisi menemään yhtyeeni kanssa niille festareille."

Sarparanta tietää, että taidemaailman lainalaisuudet eroavat rockmaailman vastaavista, mutta hän uskoo, että kansainvälisen läpimurron kohdallakin rajat olisivat löydettävissä. Hyvä agentti voisi auttaa häntä niiden ylläpitämisessä ja määrittelemisessä.

"Amerikkalainen taidekapitalismi voi olla raadollista. Varakas galleria voi siellä ostaa taiteilijan omakseen 100 miljoonalla dollarilla ja diiliin kuuluu, että taiteilija tekee loppuelämänsä ajan töitä vain sille yhdelle gallerialle. Jopa isojen levy-yhtiöiden, joissa ajattellaan aina numerot edellä, bisnes on ihan pehmoa verrattuna taidemaailman meininkiin."

***

Työhuoneen seinillä on taiteilijan omakuvan lisäksi paljon kuvia alastomista tai puolialastomista naisista. Ne ovat koko harjoitustöitä tai niiden pohjia. Myös vuoden 2009 Taoivotalkoot-kuvassa Jyrki Katainen tapitti alastonta naista.

Kun mainitsen alastomuuden määrästä, taiteilija parahtaa. "Älä nyt nosta sitä esille! Ainoa kerta, kun taidettani tulkittiin todella väärin, tai siis täysin eri tavalla kuin olin sen itse tarkoittanut, oli viitisen vuotta sitten, kun maalasin paljon näitä niin sanottuja pornopimuja."

Millä tavalla ne tulkittiin väärin?

"Nykytaiteessa alastomat naiset liitetään lähes poikkeuksetta siihen, että tässä taiteilija nyt haluaa kritisoida naisten asemaa. Kyllä mä voin naisten asemaa kiritisoida, siinä on paljon korjattavaa, mutta se ei ollut tässä yhteydessä mun pointtini."

Mikä sitten oli?

"Naisen kauneus ja haluttavuus ja alastomuus edustavat vapauden ajatusta ja aatetta, sitä samaa kun toi meikäläisen omakuva, missä olen munasiltani. Ihmisen alastomuus edustaa vapautta ja vapautumista. Tykkään käyttää myös tietoisesti kliseitä, mutta ilman ironiaa. Uusissa omakuvissani alastomuus edustaa ennemminkin rohkeutta olla oma rehellinen itselle ja muille ja ehkä myös suojattomuutta maailman paskaa vastaan.”

Itse asiassa tästäkin, kun vähän raaputtaa, löytyy yhteiskuntakritiikkiä.

“Tarkoitukseni oli välittää viesti siitä, että todellinen vapaus meiltä puuttuu, koska juoksemme rahan perässä eli jonkin määrittelemättömän perusturvallisuuden tunteen perässä, jonka uskomme olevan saavutettavissa rahalla. Mutta se on aaveen jahtaamista."

Sitten Sarparanta sanoo, että se mikä "pornopimuista" syntyneessä keskustelussa oli aidosti kiinnostavaa, oli se, että keski-ikäiset naiset tulkitsivat kuvat esineellistäväksi naiskuvaksi, kun taas alle kolmekymppisten tulkinnat eivät juurikaan kohdentuneet sukupuolikysymykseen.

"Sen sijaan tulkinnoissa oli ihan selkeä sukupolviero. Se puolestaan kertoo siitä, kuinka nopeasti maailma on muuttunut, ja paremmaksi tässä tapauksessa. Kymmenen vuotta ikäeroa katsojilla, ja alastomuus nähdä ihan eri tavoin."

***

Olisi helppo heittää, että Sarparanta maalaa paljon alastomuutta, koska alastomuus myy. Seksillä on aina myyty kaikkea mahdollista, eikä taide ole ollut poikkeus. "Olen ajatellut myöhemmin, että en vain ollut tarpeeksi hyvä taiteilija vielä silloin. En osannut esittää asiaani tarpeeksi hyvin."

Sarparanta sanoo, että olisi ollut tehokkaampaa tehdä kuten populistisen amerikkalaisen poptaiteen perinteestä ponnistava suomalainen kohutaiteilija Jani Leinonen. Hänet tuomittiin sakkoihin, kun hän vuonna 2012 varasti helsinkiläisestä McDonalds -ravintolasta ketjun maskottia Ronald McDonaldia esittävän muovipatsaan ja tuhosi sen.

"Siitä tempusta noussut kohu paljasti, että kapitalismin pilkkaaminen on pahinta, mitä nykyään voi tehdä. Kapitalismi on yhteiskuntamme tärkein normi, joten sen pilkkaaminen alkaa olla tabu, sellaista pidetään jopa epä-älyllisenä."

Sarparanta kritisoi samoja asioita sekä taiteessaan että musiikissaan, mutta hänen taideyleisönsä koostuu eri ihmisistä kuin No Shamen keikoilla käyvä punk-yleisö. Sarparanta itse uskoo, että hänen teostensa funtio on kuitenkin sama molemmille yleisöille.

"Kyllä ne ihmiset, jotka ostavat mun kuvia ja käyvät kiertämässä kaikki mun näyttelyt, ovat kiinnostuneita mun taulujen välittämistä viesteistä. Ne eivät vaan olisi ehkä kykeneviä ottamaan sitä samaa viestiä vastaan punkmusiikin muodossa, joten molempia kanavia tarvitaan."

"Kyllä joku on jossain avajaisissa on tullut jopa sanomaan, että ostin mä sen sun bändin levynkin, mutta se oli ihan kauheaa musiikkia, keskittyisit vain tähän taiteeseen."

***

"Sinä! Sinä! Ja sinä!" Sarparanta seisoo rock-klubi Tavastian lavan reunalla ja osoittaa vuoron perään yleisössä olevia ihmisiä samalla kun hän huudattaa heitä Viimeinen kesä -kappaleen kertosäkeen hokemalla. Lopuksi hän hyppää alas lavalta ja lähtee kitaransa kanssa vaeltamaan vimmaisesti läpi yleisön aina baarin puolelle asti. 

Illan pääesiintyjänä soittaa brittiläinen punkrockin pioneeriyhtye Stiff Little Fingers, ja suurin osa yleisöstä on paikalle pääesiintyjän takia. Sarparannan esitystä jäyhästi ja suuremmin innostumatta seurannut neli-viisikymppinen nostalgiapunk-yleisö lämpenee kuitenkin lopuksi ja antaa No Shamelle raikuvat aplodit. Yhtye palaa lavalle soittamaan encoren.

Keikan jälkeen hiestä litimärkä Sarparanta istuu Tavastian baarissa myyntipöydän takana. "Eihän täällä liian paljon ihmisiä ollut vielä meidän keikan aikana, mutta eiköhän asia tullut selväksi."

Myyntipöydän taaksen kertyy jonoa. Ihmiset ostavat sekä Sarparannan yhtyeen paitoja että levyjä.

"There is no free ride, kuten Bruce Springsteen sanoisi. Keikka ei saa olla vain viihdettä. Keikan pitää tuntua vaaralliselta. Tai vaivaannuttavalta. Mutta tuntua pitää. Edes iskelmätähti ei saa olla pelkkä viihdyttäjä. Jos mua sanottaisiin viihdyttäjäksi, se olisi loukkaus", Sarparanta sanoo ja ojentaa fanille rahasta takaisin.

Myös viihdevastaisuus ja bisneskielteisyys voivat selvästi olla hyvä bisnes – ainakin pienessä mittakaavassa.

Luet nyt: Aalto Leaders' Insight: Kapitalismikritiikki kääntyi menestyksekkääksi taiteeksi

Tilaa parhaat palat sähköpostiisi

Aalto Leaders' Insight on kokoelma artikkeleita, tarinoita ja näkemyksiä johtajuudesta, liiketoiminnasta ja itsensä kehittämisestä. Käsinpoimittu englanninkielinen Highlights -uutiskirje lähetetään tilaajille korkeintaan kaksi kertaa kuukaudessa. Tilaus on helppo perua. Katso esimerkki.

Tietojasi käytetään markkinointitarkoituksiin. Tilaamalla uutiskirjeen hyväksyt tämän. Katso tietosuojapolitiikka.